Ajattelin vielä erään vanhan kirjoitukseni tänne laittaa, jonka löysin joku aika sitten vahingossa koneeltani. Kirjoitus on ollut minulle joskus hyvin henkilökohtainen ja arka aihe, josta ei kavereille kauheasti huvittanut kertoa. Toisaalta nyt on aikaa kulunut ja alan suhtautua asiaan yhä enemmän välinpitämättömästi. Lisäksi teksti on lähes oman tulkinnan varassa, joten eipä sen julkistamisen luulisi suurta haloota aiheutavan.

Onneksi voin helpottuneena sanoa että kirjoittaessani tätä taisin hieman dramatisoida. Elämä on rullannut, ei nyt ehkä hyvin, mutta ei toisaalta huonostikkaan. Eli suhtkoht normaalisti. Tämä tuottaa minulle kuitenkin jonkinnäköistä henkistä terapiaa vihdoin avautua, vaikkakin tuntemattomille ihmisille, jotka eivät tiedä minusta tai elämästäni mitään.

Mutta tästä se lähtee.

"En tiedä ottavatko hyvät kirjailijat tarinansa omasta elämästään. Onko J. K. Rowling oikeasti päässyt opiskelemaan velhokouluun
 tai C. S. Lewis kulkenut vaatekaapista Narnian satumaailmaan. Tiedän kuitenkin että omasta tarinastani tulisi hyvin surullinen
 verrattuna näihin jännittäviin seikkailuihin. Vielä puoli vuotta sitten en edes tietänyt että saisin pelkotiloihini
 lääkkeet. Että ihmisen ei tarvitse pelätä kaikkea. Pelko on hyväksi, mutta joskus sekin menee liiallisuuksiin niin kuin
 minun tapauksessani. Olen elänyt pelon kanssa liian pitkään. Niin pitkään että opin melkein tottumaan siihen.
Sinä olit se ihminen jonka olisi pitänyt suojella minua sitä vastaan. Se johon turvautua kun tilanne näyttää toivottomalta.
 Se joka kertoo että kaikki on hyvin ja lohduttaa. Minä olin kuitenkin yksin. Kukaan ei auttanut eikä ymmärtänyt minua.
 Pidin sinua yhtenä pahimmista vihollisistani. Samanlaisena kuin sänkyni alla lymyilevät möröt joiden kanssa jouduin
 vain elämään. Pelkäsin tulla kotiin koulun jälkeen. Pelkäsin niin paljon että yritin olla kavereideni luona
 mahdollisimman pitkään. Niin ei pitäisi olla. Sinun piti olla turvani. Ei se joka estää elämääni menemästä oikeaan
 suuntaan. Kasvoin isoksi ja tunsin itseni silti niin pieneksi. Nyt kun sinäkään et ole enää osana elämääni luulin
että pääsisin kaikesta irti. En päässyt. Vaikka yksi mörkö on karkoitettu on kokonainen joukko vielä lymyilemässä
vaatehuoneessa. En ole valmistautunut elämään yksin. En tiedä mitä pitäisi tehdä ja missä järjestyksessä. Ihmiset
saavat normaalisti aikaa ja tietoa valmistautua tähän uuteen jännittävään asiaan joka toteutuu aina jossain vaiheessa.
Minut taas heitettiin kylmiltään ulos ja sanottiin että nyt se alkaa. Tätä olin salaa toivonut, mutta myös pelännyt."